Tämän aamun tarina

Tämä aamu alkoi syvään huokaistaessa. En pysty keskittymään puuronkeittoon kuten yleensä. Kaikki energia kuluu nieleskellessä kyyneleitä. En itke sitä, että Donald Trumpista tuli juuri maailman vaikutusvaltaisin mies. Pohdin valtava pala kurkussani sitä, mistä niin suuri raivo ja pettymys kumpuaa, että sen annetaan kanavoitua öykkärimäisen epätasa-arvoisuuden perikuvan egon pönkittämiseen?

Mikä on mennyt globalisaation myötä pieleen?

Olen itse globalisaation voittaja. Olen käynyt kansainvälisen lukion Brysselissä isäni työsopimusetujen ansiosta. Olen opiskellut Ranskassa ja Espanjassa eurooppalaisten yliopistojen välisen yhteistyösopimuksen ansiosta. Olen työskennellyt YK:n palkkalistoilla maanosassa, jossa asuminen oli minulle yksi pitkäaikaisista haaveista. Olen adoptoinut ihanan lapseni Kambodzhasta ja saanut etuoikeuden jakaa elämääni upean, iranilaisen, avomieheni kanssa. Saan tänä päivänäkin leipäni sellaisen työn kautta, jonka olemassa olon syy lepää globaalissa epätasa-arvoisuudessa.

Näin on monella meistä -myös Trumpilla, jonka vauraus on rakentunut toisten hien ja kyynelten avulla. Meillä on kuin onkin jotain yhteistä. Trump ja minä olemme globalisaation voittajia.

Kysymys, joka tänä aamuna lumimyrskyn keskellä mielessäni myllertää ei kuitenkaan koske meitä. Mietin, miltä tämä aamu tuntuisi, jos tarinani olisi toisenlainen?

Voisi olla, että vanhempani olisivat jääneet 90-luvun lamassa pitkäaikaistyöttömiksi. Toinen heistä olisi saattanut masentua, ja ehkä alkoholisoitua. Olisin käynyt lukion syntymäpaikkakunnallani ja tehnyt yli 200 työhakemusta löytääkseni työpaikan, jonka työpäivät venyvät niin pitkiksi, että perheen perustaminen olisi jäänyt vain haaveeksi. Ehkä saisin töitä tehtaasta, joka suljettaisiin tuotannon Kiinaan siirtymisen tieltä. Saattaisin lähteä pettymykseni voimasta Amerikkaan rakentamaan omaan unelmaa, mutta päätyisinkin matalapalkkaiseksi aulapalvelijaksi kullalla maalatuilla hisseillä varustetun Trump Towerin ala-aulaan. Ehkä olisin silti äänestänyt Trumpia, mikäli maahanmuuttajana minulla olisi siihen ollut mahdollisuus -siksi, että kaipaisin muutosta.

Tämän hetkisellä ja kuvitteellisella tarinalla olisi myös jotain yhteistä.

Joisin aamulla edelleen kahvikupillisen keraamisesta kupista, joka olisi tuotettu jossain päin Aasiaa, sikäläisten tehdastyöläisten voimalla. Istuisin italialaisella tuolilla. Juomani kahvi olisi kotoisin Kolumbiasta tai Etiopasta, jossa pavut olisi käsin poimittu paikallisten pienviljelijöiden toimesta. Söisin aamupalaksi hedelmäsalaatin, jonka ainekset olisivat matkanneet aamupalapöytääni Costa Ricasta, Espanjasta ja Puolasta. Hartioitani lämmittävä neuletakki olisi tuotettu Bangladeshissa ja jalkaani vetämien kenkien pohjat Intiassa tai Malesiassa.

Jos globalisaatio olisi henkilö, hän ehkä väittäisi, että olisin kuvitteellisena aamunanikin vielä voittajan asemassa -vaikka omat tunteeni sanaa kohtaan olisivatkin erilaisia. Todelliset globalisaation vahvistaman epätasa-arvoisuuden häviäjät löytyisivät ehkä kuitenkin Kolumbiasta, Etiopiasta, Costa Ricasta, Intiasta ja Puolasta.

Olen saanut tämän aamun aamukahvini juotua. Paras tapa päästä eroon palasta kurkussani alkaa mielessäni hahmottua. Aion pyrkiä ymmärtämään kaikkia erilaisia tarinoita, niiden yhteneväisyyksiä ja niistä kumpuavia yhteisiä mahdollisuuksia yrittää rakentaa tästä globalisoituneesta maailmasta tasa-arvoisempi paikka. Askel askeleelta.

Apua, Herra Presidentti!

Tasavallan Presidentti piti puheen. Ahdistaa. Taas mentiin metsään.

Kaaduin viikko sitten jäisellä kadulla. Katkenneen kyynärluun aiheuttaman sanoinkuvaamattoman kivun vallatessa salamannopeasti koko olemassaoloni keskitin ajatukseni siihen, etten menettäisi tajua.

Ilokseni naapuri osui paikalle. Kauhukseni hän käveli saman tien pois.

Jääkylmässä lätäkössä jonkun aikaa lojuttuani kampesin itseni ylös, verissäni virtaavan sisun voimalla kenties.

Viikkoa myöhemmin, kipsi leikkauksesta toipuvassa käsivarressa, odotin paljon Herra Presidentiltä. Ehdin toivoa sairaspedillä, että Presidentti ohjaisi suomalaisia välittämisen tiellä.

Toisin kävi.

Taas saivat lokaa niskaan ne kolkyttuhatta pakolaista.

Samanaikaisesti kun Presidentti julisti ettei tule auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi, afrikkalaiset lanseerasivat hauskan kampanjan yksinäisten tanskalaisvanhusten adoptoimiseksi. ”Meillä kärsitään köyhyydestä ja puhtaan veden puutteesta, mutta Tanskassa asiat ovat vielä huonommin”, lausutaan Naamakirjassa leviävässä videoklipissä. Tanskalaiset vanhukset kärsivät sukulaisten vierailujen puutteesta.

Sama kuvaa Suomen todellisuutta.

Olen Presidentin kanssa erimieltä. Suomen suurin uhka ei ole rajan takaa valuva ”hallitsematon kansainvaellus”. Suomen suurin uhka löytyy suomalaisuuden ytimestä.

Se on kantasuomalainen, jonka katse ei yletä oman navan ulkopuolelle.

Suomi-uhka sysää vastuun sosiaaliturvajärjestelmälle. Hän uskoo, että jos isoäiti sairastuu, järjestelmän täytyy hänet hoitaa. Hän ajattelee, että jos lapsi ei opi käyttäytymään, vika on koulussa tai päiväkodissa. Hän tietää, että joskus ansiosidonnaisella tulee toimeen paremmin kuin palkkatyöläisenä. Hän laskee tarkkaan, miten saa pitää mahdollisimman kauan opiskelijastatuksensa.

Hän tietää, miten täällä pitää elää.

Hän kävelee pää kumarassa ja katsoo ohi silloin kun joku tarvitsee apua. Hän uskoo, että jokaisen täytyy itse pärjätä, sillä selvä. Jos ei pääse ylös niin sosiaaliturvajärjestelmä tulkoon ja auttakoon pystyyn.

Herra Presidentti.

Enemmän kuin itärajan sulkua, Suomi tarvitsee lähimmäisenvälittämisoppia.

Kaatuessani potentiaalinen auttajani oletti, etten ollut todellisessa avuntarpeessa ja käveli pois paikalta yhtään auttamatta. Tosiasiassa olin shokissa, välittömän ensiavun tarpeessa.

Toisen hätää ei voi ulkopuolinen määritellä. Siksi apu on aina vaihtoehdoista se ainoa oikea. Tämä on se viesti, jonka olisin halunnut Presidentiltä kuulla.

Ihmisoikeuksia etsimässä

Tänään raivostuin riittävästi aktivoidakseni jälleen blogini. Viime viikkojen puheenvuorot eri puolilla mediaa pistivät miettimään ovatko ihmisarvo ja ihmisoikeudet historiaa.

YK:n 48 jäsenmaata olivat 68 vuotta sitä mieltä, että kaikkien ihmisoikeuksien kunnioittaminen on rauhan perusta. Tänä päivänä näyttää siltä, että ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei tule poliittisia päätöksiä tehdessä esiin edes sivulauseessa. Kun lupa ihmisoikeuksien polkemiselle annetaan tarpeeksi ylhäältä, se näkyy äkkiä myös mattimeikäläisten arjessa.

Joitakin henkilöitä saa solvata ja kiusata ihonvärin tai etnisen alkuperän takia. Toiset joutuvat valitsemaan hengen lähdön ja paperittomuuden väliltä. Toiset pohtivat sitä, ostaisiko tänään illallisainekset Alepasta vai K-marketista.

Kunkin yksittäisen elämäntilanteen määrittää se, missä on sattunut syntymään. Sitä ei kukaan meistä ole itse pystynyt valitsemaan. Siinäpä se onkin koko ihmisoikeusjulistuksen perusta.

“Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”, mainitaan yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen ensimmäisessä artiklassa. Samainen julistus muistuttaa myös johdannossaan ihmisoikeuksien väheksymisen johtavan ennen pitkää ihmiskunnan omaatuntoa järkyttäviin raakalaistekoihin.

Mediakeskustelu erityisesti irakilaisille annetuista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä on käynyt kuumana viime päivien aikana. Yli 4000 irakilaista turvapaikanhakijaa on saanut vuoden alusta kielteisen turvapaikkapäätöksen Suomessa.

Globaalin talous -ja rauhaninstituutin tilastojen mukaan Irak on yksi maailman kolmesta vaarallisimmista maista. Maahanmuuttoviraston huhtikuisen valmistuneen maaraportin mukaan ”Aseellinen konflikti, väkivaltaisuudet ja terrorismi ovat vaatineet viime kuukausina paljon siviiliuhreja Irakissa. YK on tuominnut ISISin hallitsemilla alueilla tapahtuvat väkivaltaisuudet mahdollisena kansanmurhana ja ihmisyyteen kohdistuvina rikoksina.”

Kansanedustaja Pekka Haavisto totesi eilen Ylellle, että turvapaikkapäätöksissä ”On kyse sellaisista tilanteista, joissa väärä päätös saattaa johtaa siihen, että ihminen teloitetaan tai häntä kidutetaan”. Helsingin sanomien perjantaisessa jutussa turvapaikkapäätöksiä tekevä virkailija toteaa häpeävänsä työtään, jossa ihmisiä käännytetään maamme rajoilta kohti sotatanteretta, jossa menetettyjen ihmishenkiä määrä on ylittänyt miljoonan.

Olemmeko sellaisten raakalaistekojen äärellä, joista omatuntomme tulee kärsimään vielä vuosisatoja?

Kyl sä kuitenkin haluut

Suomalaisia on viime päivinä suututtanut. Poliisin epäasiallinen (joidenkin mielestä vain väärin tulkittu) lausahdus seksuaalisen häirinnän ilmiöstä Suomesta sai naiset liikkeelle sosiaalisessa mediassa. Yhteinen viesti on sama: kenenkään kehon koskemattomuutta ei saa loukata.

Synnyin aikanaan Suomessa, josta lähdin Belgiaan, sitten Iso-Britannian kautta Espanjaan ja Ranskaan. Olen asunut myös Ecuadorissa ja Nicaraguassa.

Kaikissa näissä maissa olen saanut jatkuvasti muistutuksia siitä, että naisena olemiseen liittyy myös oletus siitä, että kehoni on kaiken kansan omaisuutta.

Minua on puristeltu pepusta julkisilla paikoilla, perääni on huudeltu vihjaavasti, päälleni on vyörytty ilman kysymistä.

Kuten Twitterissä pyörivä #lääppijät-kampanjakin osoittaa, en ole yksin.

The Guardianin mukaan Piilaaksossa 60 % naisista kärsii seksuaalisesta lähentelystä. THL:n tutkimusten mukaan Suomessa yli 60 % 8.-9.luokkalaisista tytöistä on kokenut seksuaalista häirintää. Maailman terveysjärjestö muistuttaa, että maailmanlaajuisesti joka kolmas nainen kokee fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa elämänsä aikana.

Maailmanpankin tilastot osoittavat, että 15–44 -vuotiaat naiset ovat suuremmassa riskissä joutua raiskatuksi tai lähisuhdeväkivallan uhriksi kuin sairastua syöpään, joutua auto-onnettomuuteen, osalliseksi sotaan tai sairastua malariaan.

Naisten kehon koskemattomuuden loukkaaminen on universaali ja raaka ihmisoikeusrikkomus. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaikenlaisissa muodoissa, kaikenlaisten ihmisten toimesta. Taustalla vaikuttavat monet erilaiset kulttuuriset arvot ja normit, jotka määrittelevät sitä, mikä missäkin yhteiskunnassa on hyväksyttävää ja normaalia niin naisille, miehille kuin heidän välisille suhteilleenkin.

Olettamus kaiken takana lienee sama. Meillä päin tämä tiivistyy valitettavan usein lausahdukseen ”Kyl sä kuitenkin haluut”. Haluamista ei koskaan voi kuitenkaan kukaan yksilön ulkopuolelta määrittää.

Kehon omistajuus on aina ihmisellä itsellään, vaikka liian usein toisin ajatellaan.

”Ei” tarkoittaa ”ei”.

Ugandassa kuohui pari vuotta sitten kun naisia pakotettiin pistämään päälleen pidempiä hameita. Minihame oli monen mielestä merkki prostituutiosta. Kaukana tästä ei olla meillä Suomessa. Kuukausi sitten poliisi kehotti erästä tuttuani välttämään ”nuorena naisena” kulkua kadulla ”niin lyhyessä hameessa niin myöhään illalla”.

Miksi?

Naisen tietynlainen vaatetus ei ole lupa siihen, että naisen kehoon saisi kuka tahansa koskea. Se ei ole lupa siihen, että saa lääppiä tai huudella asiattomia. Se ei ole lupa rikkoa ihmisoikeuksia.

Väkivallanteot ja niillä uhkaaminen aiheuttavat aina pelkoa ja turvattomuutta. Ne rajoittavat pysyvästi naisten liikkuvuutta sekä heidän mahdollisuuksiaan osallistua yhteiskunnalliseen elämään.

Kehon koskemattomuuden loukkaaminen rajoittaa naisten mahdollisuuksia nauttia samoista oikeuksista ja vapauksista tasa-arvoisesti miesten kanssa. Lisäksi ne aiheuttavat merkittäviä sosiaalisia, taloudellisia- ja terveydenhoitokustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.

Teen sen siis nyt selväksi: ei, en halua. En halua, että kehooni kosketaan minulta kysymättä tai siihen koskemisella uhkaillaan koskaan missään kenenkään toimesta.

Kehoni on minun. Siihen ei saa koskea silloinkaan kun kuljen minihameessa.

Blogi on julkaistu Solidaarisuuden nettisivuilla 15.1.2016

He ja me

He eivät kunnioita meidän naisia.

He uskovat eri asioihin ja syövät eri tavalla.

He istuvat ja seisovat väärissä paikoissa ja kävelevät eri tahdissa.

He puhuvat kieliä, joita emme ymmärrä.

He näyttävät ihan erilaisilta.

Heistä saa puhua miten vain ja laatia liioiteltuja lehtiotsikoita. Eivät he niitä kuitenkaan lue. Ja jos lukevat niin hyvä, että näkevät, että tiedämme millaisia he ovat.

Menisivät kotiinsa.

Heitä voi syyttää rikoksista, joita on tapahtunut maassamme vuosikausia, meidän toimesta. Sitä paitsi rikokset ovat pahempia kuin ennen, koska niiden tekijät ovat erivärisiä.

He vievät meiltä työpaikkoja ja lisäävät meidän talouskriisiä. Kaikki siivoojat ja mustikanpoimijat ovat heikäläisiä. Vievät meiltä unelmatyöpaikkoja, joita niin moni meistä olisi ottamassa.

On tämä niin väärin. Miten voisimme muka asuttaa tätä maata yhdessä?

Mehän olemme täysin erilaisia.

Me kunnioitamme meidän naisia. Me emme tytöttele emmekä lääpi heitä, täällä naisia ei esineellistetä. Poliisikin sanoi että tämä on aivan uutta.

Meillä joka viides nainen on kokenut puolison väkivaltaa tai uhkailua joskus nykyisen parisuhteen aikana. Toki nämä ovat vain tilastoja -todelliset numerot ovat ehkä paljon suurempia.

Me kuulumme kaikki luterilaiseen kirkkoon, syömme kaikki maksalaatikkoa.

Me istumme ja seisomme aina oikeissa paikoissa ja laahustamme kaikki samaan tapaan katse maahan kohdistettuna.

Me puhumme kaikki suomea.

Ja näytämme kaikki samanlaisilta.

Meistä ei saa puhua mitä tahansa eikä kirjoittaa liitoiteltuja lehtiotsikoita -se on vastoin sananvapautta.

Me emme vie toinen toisiltamme työpaikkoja emmekä ole vastuussa omasta talouskriisistämme. Se on globalisaation ansiota. Emme vaan pysyneet perässä. Minkäs sille mahtaa, me pohjalaiset olemme hitaita.

Sitä paitsi meillä on siniset silmät ja vaalea tukka. Ei meidän tekemät rikokset ole niin vakavia.

Muiden syyttäminen on aina helpompaa kuin peiliin katsominen.

Se ei satuta niin paljoa.

Ruisleipää ja salmiakkia

Suomessa käydään kiivasta keskustelua ulkomaalaisten kotoutumisesta. Miksei hernekeitto ja pannari kelpaa? kysytään. Mikäli meillä haluaa asua, pitää ainakin puhua meidän kieltä! komennetaan. Mutta entä suomalaiset itse – minkälaisia kotoutujia olemme? Maamme rajojen ulkopuolella on useita Suomi-yhteisöjä, joissa vaalitaan Suomen kieltä ja kulttuuria – ulkomailla.

Äitini Facebook-päivitys etelän auringosta pani miettimään. Marmariksesta löytyi suomalaisten olohuoneeksikin kutsuttu Suomi-katu. Turkin auringon alla, suomalaisessa karaokebaarissa, soi suomalainen tango. Baaria isännöi sujuvaa suomea puhuva turkkilaismies, joka ei ole koskaan asunut Suomessa. Äitini oli onnellinen tutusta tunnelmasta ja suomenkielisestä palvelusta.

Suomenkielistä musiikkia kuunnellessa olo tuntui Turkissa kotoisammalta. Tunne on tuttu monelle, jotka ovat asuneet oman maansa rajojen ulkopuolella.

Hallituksen ulkosuomalaispoliittinen ohjelman 2012 – 2016 mukaan maailmalla asuu noin 1,3 miljoonaa suomalaista. Samaisessa ohjelmassa määritellään askeleet suomalaisen identiteetin säilyttämiseksi. Ohjelmassa kannustetaan ulkomailla asuvia suomalaisia kehittämään suomalaisia kouluja, Suomen kielen ja kulttuurin opiskelua, ulkosuomalaisten järjestötoimintaa ja suomalaisen seurakuntatyötä. Lisäksi ohjelma kannustaa ulkosuomalaisia muun muassa Suomen kansalaisuuden takaisin hankkimiseen.

Valtiollamme on ulkosuomalaisohjelman lisäksi myös oma kotouttamisohjelmansa. Tämän mukaan Suomessa tulee asumaan vuonna 2020 noin 330 000 ulkomaan kansalaista. Ohjelmassa korostetaan kotoutumisen olevan molemminpuolista, johon sekä maassa jo asuvien että sinne uutena tulevien pitää osallistua. Suomi on linjannut ohjelmassaan painopisteitä, joiden avulla ulkomaalaisina Suomeen muuttavat tunteva olonsa kotoisaksi uudessa kotimaassa mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Kun suomalaiset asuvat ulkomailla, heidän tulisi pyrkiä ylläpitämään Suomi-identiteettiään. Kun ulkomaalaiset tulevat Suomeen, heidän tulisi oppia suomenkieli ja kotoutua.

Ihmisinä olemme kuitenkin harvinaisen samanlaisia. Kansallisidentiteetti tuppaa vahvistumaan meillä kaikilla silloin kun olemme kaukana kotimaasta. Suomalainen on suomalaisimmillaan ulkomailla.

Ihmiset, jotka eivät ehkä koskaan kotimaassaan käy kirkossa, kerääntyvät ulkomailla suomenkielisiin joulumessuihin. Itsekin kävin Madridissa asuessani ensi kertaa suomalaisessa joulukirkossa. Kun vanhempani kävivät kylässä, vuokrasimme äitini ystäviltä asunnon Aurinkorannikolta. Katselimme Suomi-televisiosta joulurauhanjulistusta Turusta, ostimme kinkun, ruisleivän ja salmiakit Suomi-kaupasta. Kaikki tämä tuntui mukavalta, olinhan asunut ulkomailla useita vuosia.

Espanjan lisäksi suomalaisyhteisöjä suomenkielisine kouluineen, kauppoineen ja kirkkoineen löytyy mm. Italiasta, Virosta, Turkista, Thaimaasta, Brasiliasta ja Yhdysvalloista. Jos espanjalaisilta, italialaisilta, virolaisilta, turkkilaisilta, thaimaalaisilta, brasilialaisilta ja amerikkalaisilta kysyisi, emme varmaan näyttäytyisi kotoutumisen malliesimerkkeinä.

Hapankorpun ja humpan ottaminen mukaan matkatavarana on hyvin inhimillistä. Ne tekevät olon tutuksi ja turvalliseksi. Sama ilmiö pätee niiden Suomeen muuttaneiden kohdalla, joista osa haluaa käydä moskeijassa ja syödä halal-lihaa myös Suomessa.

Joskus on käynyt mielessä, että pitäisikö kotoutumiskeskustelussakin katsoa välillä itseään peilistä.

Lunta luomaan!

Olli Sorainen säväytti kuluneella viikolla ideallaan. Turvapaikanhakijoiden karenssiaikaa voisi lyhentää, jotta he pääsisivät pikemmin töitä tekemään. Heitä voisi palkata lunta luomaan, marjoja poimimaan tai suomalaisia metsiä raivaamaan!

Soraisen ajatus toi mieleeni nicaragualaisen ystäväni. Nicaragualainen oikeustieteiden opiskelija muutti muutama vuosi sitten Tukholmaan. Englanti ei sujunut eikä ruotsikaan, joten hänet houkuteltiin lunta luomaan. Kolan oli pysyttävä kädessä tukholmalaisten talojen katoilla.

Ystävälleni katoilla keikkuminen oli kummallista, kauhistuttavaa ja ahdistavaa, mutta ei ollut tarjolla muutakaan. Oman alan toimesta oli turha edes haaveilla. Kymmenien metrien korkeudessa turvaköysien varassa liukastellessa mieltä rauhoitti ajatus siitä, että työ olisi vain väliaikaista. Ja siitä sai tienestiä, jota ilman ei kukaan elä.

Kuvittelen, millaista olisi lähteä vaikka Saharaan suolaa kaivamaan. En ole koskaan ollut aavikolla. En tiedä, miten sinne pitäisi pukeutua. Mitä pitäisi ottaa mukaan, mihin varautua. Työ pitäisi tehdä, jos muuta ei olisi tarjolla.

Yhteiskuntatieteiden opinnoistani tuskin olisi hyötyä.

Valtaosa turvapaikanhakijoista ei ole koskaan nähnyt lunta, kävellyt jäisellä kadulla tai tuntenut pakkasen aiheuttamaa kipristelyä nenänpäässä. Heillä ei ole kokemusta nastakengistä, talvirenkaista tai kerrospukeutumisesta. Heitä ei ole pienenä kehotettu tarkistamaan uudestaan ja uudestaan että hanskat ovat varmasti kädessä, välihousut jalassa ja pipo korvilla.

Olo talven keskellä olisi varmaan vähän niin kuin minulla Saharassa.

Elämys lumenluomisesta voi olla kaikin puolin mieleenpainuva. Todennäköisesti se aiheuttaa joissain ensikertalaisissa myös paniikkia. Puolukoiden poimiminen tai metsien raivaaminen autiossa havumetsässä ilman suunnistustaitoja tai poimurikokemuksia lienee vähintään yhtä eksoottista.

Muistan erään intialaisen koulukaverini, joka totesi minun silmissäni erittäin vilkkaasta Brysselin puistosta kuinka se tuntui pelottavan autiolta.

Muutama vuosi sitten Kuusamon metsistä etsiskeltiin thaimaalaista marjanpoimijaa, joka löytyi lopulta menehtyneenä. Poimijan tarinassa tiivistyi sekä maailman epätasa-arvoisuus että kulttuurien välisten kohtaamisten karu raadollisuus. Toiminta, jota moni Suomessa kasvaneista on tehnyt jo alakouluikäisestä, voi olla toiselle täysin uutta ja jopa hengenvaarallista.

Marjanpoimintaa, lumenluontia tai metsänraivausta tuskin löytyy työikäisten turvapaikanhakijoiden ansioluettelosta.  Mutta heidän joukosta löytynee joitain puuseppiä, lääkäreitä tai muusikoita.

Mielessäni herää kysymys.

Helpottuisiko kotoutuminen mikäli turvapaikanhakijoita pyrittäisiin työllistämään heille tuttuihin ammatteihin sen sijaan että vahvistamme heidän kulttuurishokkiaan myös työllistymisen saralla? Mitä jos ajattelisimme, että myös turvapaikanhakijoidenkin joukosta löytyy eri alojen ammattilaisia?

Se nyt vasta olisi kummallista, eikö totta.

Soppatykin äärellä

Lueskelin turvapaikanhakijoiden menyytä. Voin vain kuvitella, miltä mustikkakeitto tai viili näyttää nuoresta irakilaismiehestä. Mitä tämä on? taitaa pyöriä mielessä. Olemme kulttuurien välisen vuorovaikutuksen ytimessä.

Ruoalla on monille ihmisille paljon merkitystä. Se on tärkeä osa niin lapsuusmuistoja kuin omaa identiteettiä. Ruisleipä ja karjalanpiirakka kuuluvat suomalaisuuteen, punaiset pavut ja lituskaleipä nicaragualaisuuteen. Ruoka voi saattaa ihmisiä yhteen mutta myös työntää heitä erilleen.

Iranilainen ystäväni kertoi kerran tarinan eräästä ruokailukokemuksestaan. Hänet oli kutsuttu syömään suomalaiseen kotiin, jossa ruokalistalla oli kalakeittoa. Vieraat lappoivat kuuliaisina keittoa kulhoihinsa sitä maistaakseen. Kun emäntä ihmetteli vieraidensa pieniruokaisuutta, vieraat kummastelivat varsinaisen aterian viipymistä. Keittokattila katosi pöydältä ja minuutit kuluivat.

”Pääruokaa” ei koskaan tullut. Sekä vieraat että illan emäntä päättivät iltansa varsin hämmentyneinä.

Eilen Oulusta uutisoitiin turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta, jonka taustalla oli ruoka. Päiväkotien ja koulujen ruokalista näyttää, maistuu ja tuoksuu varmasti monesta merkilliseltä. Vaikka turvapaikanhakijoiden menyystä puuttuukin sianliha, jäljelle jäävä liha tuskin on halalia.

Vaikka kouluruoka ei kuulu omienkaan herkkujeni joukkoon, ruokamielenosoitusuutinen hämmensi hetkeksi myös minua. Uutista lukiessani huomasin miettiväni, miksei ruoka kelpaa.

Mielikuva turvapaikanhakijoista nälkää näkevinä, likaisina, lukutaidottomina rassukoina joiden pitäisi olla kiitollinen aivan kaikesta elää monen alitajunnassa. Mielenilmaus paremman ruoan ja asuinolosuhteiden puolesta oli osuva muistutus ihmisyydestä.

Itse kaipasin ulkomailla asuessani karjalanpiirakoita. Äitini lähetti säännöllisesti postipaketissa Domino-keksejä ja neljänviljan puurohiutaleita. Iltaisin leivoin kotona pullaa mummon reseptillä.

Turvapaikanhakijoilla on oikeus ikävöidä omaa ruokakulttuuriansa. Heillä on oikeus haluta inhimillisiä asuinolosuhteita, siistejä vessoja ja apua työnhaussa. Heilläkin on oikeus omistaa älypuhelimia ja jopa lähettää kotimaahansa perheilleen selfieitä – signaaleja siitä, että ovat vielä hengessä.

Turvapaikanhakijat ovat äitejä, isiä, tyttäriä, poikia, siskoja, veljiä, lääkäreitä ja opettajia. He ovat ihmisiä, vaikkei heitä aina siten kohdella.

Hampurissa osa turvapaikanhakijoista nukkuu taivasalla patjoilla, Unkarissa heitä pidettiin pitkään aitauksessa. Suomessakin ehdotettiin että he voisivat nukkua rajalla rakennustyömaaparakeissa.

Fyysisen tilan jakaminen on ensiaskel kohti kulttuurien välistä yhteiseloa, jonka jälkeen seuraa monta muuta vaihetta. Kultainen sääntö on tämän prosessin onnistumisen ytimessä. ’

Älä tee muille, mitä et halua heidän tekevän itsellesi.

Minäkään en haluaisi palata kouluruokalaan tillilihaa syömään. Haluan katon pääni päälle ja puhtaat lakanat sänkyyni. Kaiken kukkuraksi vaadin lisäksi muilta kunnioittavaa asennetta perhettäni ja itseäni kohtaan.

Suuria lupauksia: köyhyys ja nälkä ohi vuoteen 2030 mennessä

Vuosi 2000 oli kansainvälisen yhteistyön kannalta käännekohta. 193 maata, joiden monet näkemykset eriävät pitkälti toisistaan, istuivat saman pöydän ääreen sopivat yhteisistä vuosituhattavoitteista. Viime viikonloppuna todistettiin tämän prosessin jatkoa. Globaali tavoite on edelleen sama: köyhyyden poistaminen maailmasta. Voitaisiinko tämä vihdoin saavuttaa vai onko tämä vain poliittista sanahelinää?

YK itse kutsuu uusia tavoitteita historialliseksi päätökseksi. Se on asettanut itselleen tavoitteeksi päättää köyhyyden ja nälän kaikkialla vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on kaikkien maailman maiden hyväksymä.

Tuntuu upealta, että tällaisesta on voitu sopia.

Toisaalta en voi olla kyseenalaistamatta sitä, saadaanko viidentoista vuoden aikaan maailmaamullistavaa muutosta. Sanat ovat kauniita, mutta samanaikaisesti globaali tendenssi on pienentää kehitykseen suunnattavia budjetteja.

Kauniilla sanoilla köyhyyttä ei maailmasta poisteta.

Köyhyyden pyyhkiminen pois maailmankartalta vaatii valtavia asennemuutoksia, ahkeraa työtä ja mittavia sijoituksia.

Asenteiden täytyy muuttua monen eri maan hallituksessa. Inhimillisten tavoitteiden priorisoiminen ei ole itsestäänselvyys talouskasvua ihannoivalla maapallolla.

Seitsemäntoista kestävän kehityksen tavoitetta määrittelevässä Agenda 2030 – nimisessä dokumentissa sitoudutaan muun muassa päättämään kaikki naisiin kohdistuva syrjintä sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Tämän aiheen parissa on ponnisteltu maailmassa jo vuosisatoja.

Suomessa maailmanlaajuinen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva ns. Istanbulin sopimus tuli voimaan elokuussa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos arvioi viime vuonna, että Suomen turvakotiverkoston saattaminen sopimuksen vaatimalle minimitasolle maksaisi Suomelle noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Syyskuussa valtion talousarvioesityksessä turvakotitoimintaan esitettiin alle 12 miljoonaa euroa.

Samaisessa talousarvioesityksessä näkyi myös muita lukuja, jotka osoittavat että matka kansainvälisten sitoumusten toimeenpanoon on Suomen osalta vielä pitkä. Hallitus lähes puolitti kehitysyhteistyöbudjettinsa. Tämän päätöksen myötä päättyy muun muassa Solidaarisuuden tekemä naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ Ugandassa.

Köyhyys ei kuitenkaan poistu itsestään – eikä sen poistaminen ole ilmaista.

17 kestävän kehityksen tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan johdonmukaista politiikkaa, ammattitaitoisia opettajia, itseensä uskovia naisia, toimivia oikeusjärjestelmiä, osaavia pienviljelijöitä, tuloksellisia kehitysyhteistyöhankkeita sekä yrityksiä jotka täyttävät verovastuunsa ja kunnioittavat ihmisoikeuksia kaikkialla, tuotantokustannuksista riippumatta.

Se vaatii sijoittamista kansalaisten kouluttamiseen, tiedon välityksen tehostamiseen sekä kehitysmaissa tarjolla olevien tuotteiden laadun parantamiseen. Onnistuakseen se tarvitsee kehitysyhteistyövaroja, yrityssijoituksia sekä kansalaisten lahjoituksia ja korruption poistamista kaikkialta.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, pitääkö kansainvälinen yhteisö uunituoreen lupauksensa.

Blogi on julkaistu myös Solidaarisuuden nettisivuilla 28.9.2015 sekä maailma.net -verkkojulkaisussa 1.10.2015.

Terveisiä takapajulasta

Viime viikon tapahtumat kummastuttavat. Muutama kymmenen äkäistä ihmistä heittää kiviä kohti turvapaikanhakijoita kuljettavaa bussia. Eräs henkilö pukeutuu rasistisen liikkeen pukuihin ja toinen keksii heittää vastaanottokeskuksen ovelle polttopullon. Kuukausi sitten jollain välähti ripustaa natsilippu vastaanottokeskusken lipputankoon. Joko asumme täysin junttilassa tai sitten lehdistömme tavassa toimia on jotain korjaamista.

Mikäli otsikkoihin olisi uskomista, suomalaiset ovat ajastaan täysin jäljessä. Pohjolan perukoilla ajatellaan vieläkin, että kun tänne tulee tuhat ulkomaalaista, he vievät koko maamme (ja identiteettimme) mukanansa.

Schengen-järjestelmässä on ollut mukava olla niin kauan kuin vapaasta liikkuvuudesta on meille vain hyötyä. Turvapaikanhakijoiden (kaikkien satojen tuhansien) pitäisi rekisteröityä Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. Mikäli näin ei tapahdu, se on etelä-eurooppalaisten ongelma. Tähän asti on ollut selvää, että Venäjän rajalle asti heistä ei kukaan selviä.

Kun yhteisestä turvapaikanhakujärjestelmästä sovittiin Tampereella vuonna 1999, Suomessa pakolaisstatuksen sai noin 500 henkilöä.

Nyt on toisin. Turvapaikanhakijoita on tullut Suomeen jo tuhansia – he ovat ylittäneet Välimeren, kävelleet tuhansia kilometrejä ja kenties matkustaneet yhdessä tai muutamassakin ihmissalakuljettajien rekoista, joista moni ei selviä hengissä.

Nostan heille hattua. Niistä, jotka ovat tänne asti selvinneet, löytyy selvästi suomalaista sisua.

Lehdistö muistaa huomauttaa, että meillä kuitenkin toivotaan että mahdollisimman moni saataisiin palautettua siihen maahan, mihin ovat ensimmäiseksi Schengen-alueelle tulleet. Sehän sopii, voimme jälleen jatkaa Schengen-elämäämme alueen laitamilla liikkumisvapauteen liittyvistä haasteista huolehtimatta. Huolehtikoot siellä etelässä -me täällä pohjoisessa elelemme mieluummin omassa rauhassa, nauttien ruisleivästä ja karjalanpiirakoista.

Täällä ei kaivata mitään uutta ja muuttuvaa vaan mieluiten maataan uuninpangolla vanhaan tapaan. Mehän olemme sotamme käyneet ja maamme sen jälkeen jälleen rakentaneet. Suomalaisten työllä ja hiellä. Ja hieman toki muidenkin, mutta sitä ei kannata mainita.

Nyt olemme päässeet taas myös maailmankartalle – ensin siitä, että pääministeri majoittaa asuntoonsa kolme pakolaisperhettä. Sen jälkeen siitä, että Lahdessa turvapaikanhakijat otetaan vastaan valkoiset huput päässä, ilotulitusraketit kädessä ja kivet kourassa.

Hävettää.

Hävettää tämä omaan napaan katsomisen kulttuuri, jonka ansiosta olemme nyt tässä. Ajattelemme että olemme itse tässä maailmassa yksin pärjänneet, jonka takia kaikilla muilla on samat velvollisuudet. Ajattelemme, että olemme ainoina sodasta selvinneet ja sotavelkammekin maksaneet, joten meillä on oikeus olla ja sanoa nykymaailmassa mitä sylki suuhun tuo.

Minullakin on uutinen; emme ole ainoa maa, jolla on takanaan vaikea historia. Emme ole ainoa maa, joka on jälleenrakentanut itsensä raunioista. Katsotaan vaikka Keski-Euroopan menestyjää, Saksaa, joka on koonnut itsensä kasaan kipeästä historiastaan huolimatta. Ja joka johtaa tällä hetkellä keskusteluja eurooppalaisesta avoimuudesta.

Harmittaa, että muutaman töppöilyn takia myös omassa maineessani maailmalla on nyt tahra.

Lopetetaan nyt tämä turha valittaminen ja oman navan ympärillä pyöriminen. Tehdään otsikoita siitä, että olemme ymmärtäneet oman paikkamme maailmassa ja lopettaneet kiukuttelun turhasta. Kasvatetaan kansainvälistä mainettamme suvaitsevaisena ja oikeudenmukaisena maana, joka kasvukivuista huolimatta on valmis kantamaan oman vastuunsa tässäkin kriisissä.