Samassa tiimissä

Istuskelen jalkapallokentän laidalla. Ekaluokkalaiset jalkapalloilijanalut kirmaavat pitkin kenttää pallon perässä. Muhammad, Khai Pi, Ahmed, Ali, Ville, Jukka ja Juan. Mikäli joku tiedustelisi mistä he ovat kotoisin, pojat katsoisivat kysyjää hölmistyneinä. Suomesta tietenkin.

The Economist kävi kirjoittamassa artikkelia Suomesta ja Suomen monikulttuurisuusahdistuksesta. Turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on edelleen alkutekijöissä, eikä maahanmuuttajien kotouttamisen onnistumisesta vielä ole näyttöä. Somali on Suomessa somali, riippumatta siitä onko hänellä Suomen kansalaisuutta, kerrotaan jutussa.

Kentänlaidalla tunnelma on toisenlainen.

”Syötä!”, kuuluu pelin keskeltä. Nyt osataan jo tehdä maaleja vastustajan maaliin eikä kukaan lapsista enää vetele päiväunia maaliverkon päällä. Touhu alkaa jo muistuttaa jalkapalloa.

Rasismia ei joukkueessa tunneta. Kaikkien ihot ovat erivärisiä, se on jokapäiväinen tosiasia. Monet pelaajista puhuvat sujuvasti useampaa kieltä – seitsemänvuotiaina. Nämä lapset ottavat kaikki mukaan ilman ennakkoluuloja, ellei sellaisia heihin iskosteta. Aikuisilla on vastuu siitä, ettei tätä avarakatseisuutta pilata.

Koulut ja kodit ovat suvaitsevaisuuskasvatuksen ytimessä.

Viime viikolla vanhempainillassa rehtori kertoi lähikoulumme missiosta. Se on kansainvälisten ja monikulttuurisuutta ja kielitaitoa arvostavien nuorten kasvattaminen. Koulussa kasvaa sukupolvi, joka ei ehkä tule koskaan kyseenalaistamaan maailman monimuotoisuutta. He eivät ehkä koskaan keskustele siitä, ollako monikulttuurisuutta vastaan vai sen puolesta. Ehkä he kokevat monikulttuurisuuden todellisuudeksi, jonka puitteisiin elämää rakennetaan – ilman arvoarvostelmia. Se, onnistuuko koulun suunnitelma, riippuu siitä miten paljon siihen saadaan kotoa tukea.

Jalkapallo-ottelu on ohi. Lapset juoksevat perheidensä luokse. Mekin lähdemme kotiin.

Kotimatkalla keskustelemme siitä, minkälaista jalkapalloa pelataan Kaukoidässä -lapsenikin muutti aikoinaan maahan toisaalta. Hänen onnekseen se tapahtui iässä, jossa ei ymmärrä rasistisia eleitä ja jossa täysin uuden kielen oppii parissa kuukaudessa.

The Economistin kuvaama aikuisten maailma on toisenlainen.

Aikuisena maahamme muuttaneet tarvitsevat ammattimaisia englanninkielisiä palveluita, ystävällisiä vastauksia ja kärsivällistä selostamista siitä, miten Suomessa rekisteröidään toiminimi tai miten haetaan itselle kirjastokortti. Suomenkieltä täytyy opettaa siten että opetuksesta on käytännön hyötyä. Allatiivin, illatiivin ja partitiivin tankkaaminen ei auta silloin kun pitäisi osata asioida kaupassa tai pankissa tai tukea lasta koulunkäynnissä.

Lapsille illatiivillä ei ole väliä. Ei haittaa jos ei puhu täysin korrektia suomenkieltä. Ei haittaa jos ei vielä tiedä kaikkea. He ovat silti kaikki samaa tiimiä.

Mitä jos me aikuiset ottaisimme lapsistamme mallia?

Terveisiä mielenosoituksesta

Marssin eilen mielenosoituksessa, ensimmäistä kertaa elämässä. Tunnustelin ilmapiiriä ennen protestikulkueen lähtöä pikku hiljaa täyttyneessä Kaisaniemenpuistossa. Ilmassa leijaili huoli tulevaisuudesta.

Mielenosoittajien huudoista huokui huoli vähempiosaisten asemasta. ”Miljonääri Sipilä, älä leikkaa köyhiltä”, raikui pitkin katuja. ”Nyt viedään pieniltä ja annetaan isoille, viedään köyhiltä ja annetaan rikkaille, viedään heikoilta ja annetaan vahvoille”, listattiin puiston puheenvuoroissa. ”Vahvan tehtävä on tukea heikkoa”, luki protestoijien ilmapalloissa.

Teksteihin ja huutoihin oli helppo yhtyä.

Viisi vuotta sitten palasin Suomeen maailmalta, jossa näin omin silmin eriarvoistumisen seurauksia; katkeruutta ja köyhyyttä. Kävelin pitkin kaatopaikkoja, joilta ihmiset kaivoivat itselleen elantoa. Seuraavana päivän istuin hulppeassa hotellissa arvovaltaisten päättäjien kokoustaessa. Maailman eriavoistuneimmassa maanosassa Latinalaisessa Amerikassa ei käynyt mielessä, että istuisin muutaman vuoden päästä keskellä Unioninkatua ympärilläni eriarvoistumisesta huolestuneita kotimaan kansalaisia.

Kun Suomessa tehdään talousarviota, puhutaan usein ”juustohöylästä”. Juustohöylällä saa kauniita, samankokoisia, siivuja, mutta pienistä juustopaloista ei höyläämisen jälkeen ole enää mitään jäljellä. Isoissa palasissa näkyy tuskin mitään muutosta. Ajattelu kaikui eilisessä mielenilmauksessa.

Mitä enemmän kuulin ympärilläni huutoa ”Ei köyhimmiltä!”, sitä enemmän sisälläni alkoi kuohua. Rupesin pohtimaan, ovatko juuri nämä leikkaukset vaihtoehdoista ainoa. Koska en ole taloustieteilijä, joudun ajattelemaan asiaa maalaisjärjellä.

Ehkä talouskasvua voisi edistää kasvattamalla elinkeinoelämäämme osaavia johtajia, uskaltamalla markkinoida rohkeasti suomalaisuutta rajojemme ulkopuolella, parantamalla täällä asuvien ulkomaalaisten mahdollisuuksia perustaa omia yrityksiä tai vähentämällä paisunutta byrokratiaa valtionelimistä. On sanomattakin selvää, että tarvitsemme myös rakenteellisia uudistuksia. Maailma on täynnä vaihtoehtoja.

Protestia on kritisoitu siitä, etteivät siihen osallistuneet ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Työministeri Jari Lindström kommentoi mielenosoittajien unohtaneen ”ison kuvan”, johon hallitus on leikkauksilla hakenut ratkaisuja. Kun tuhannet kansalaiset katkaisevat liikenteen pääkaupungin kaduilla on se kuitenkin merkki siitä, että annettu ratkaisu itsessään ei vakuuta, syystä tai toisesta.

Talouskriisi ja taantuma, se lienee Lindstömin mainitsema ”iso kuva”. Valtaosalla kansalaisia tuskin on selkeää käsitystä, mitä tämä tarkoittaa tarkemmin analysoituna. Epäselvyys ruokkii inhimillistä huolta siitä, mitä konkreettisia seurauksia leikkauksilla on kunkin yksityiselämässä.

Nyt tulisi ottaa vastuu ihmisten huolesta, sen sijaan että sitä yritetään nollata. Vastuullinen päättäjä ottaa vastuun myös päätöstensä aiheuttamasta pahasta olosta ja pyrkii lieventämään sitä.

Näitä puheenvuoroja odotellessa, ummistan silmäni tänäkin iltana mielessäni huoli eriarvoistuvasta Suomesta. Tilanteen vakavuudesta ei kenelläkään liene eriäviä näkemyksiä. Muistutuksena vielä, että eilen vaadittiin kaikille riittävää toimeentuloa sekä ihmis- ja perusoikeuksien toteutumista.

Turvapaikkaa hakemassa

Suomi ottaa tänä vuonna vastaan 15 000 turvapaikanhakijaa, kerrottiin eilen mediassa. ”Hienoa!” kajahti minun mielessä. Alammekohan vihdoin ymmärtää, ettemme voi itseämme eristää. Maailma muuttuu ja Suomen on muututtava sen mukana.

Syyria on jatkuvasti otsikoissa. Maan tilanne on kauhistuttava – joidenkin lähteiden mukaan kyseessä on toisen maailmansodan jälkeen suurin humanitaarinen kriisi. Nuorten unelmat demokratiasta, jotka saivat lähtönsä kuuluisasta vuoden 2011 Arabi-keväästä, karisevat maassa vuosi vuodelta sisällissodan aina vain pahentuessa.

Syyriassa on tällä hetkellä arviolta lähes 10 miljoonaa maan sisäistä pakolaista. Maan rajojen ulkopuolelle on paennut yli neljä miljoonaa ihmistä. Tämä lähentelee Suomen asukaslukua.

Kauhistuttava tilanne pakottaa maita miettimään omaa suhdettaan pakolaispolitiikkaan. Slovakia ilmoitti, että ottaa vastaan 200 Syyrian pakolaista, joista kaikkien on oltava kristittyjä. Myös Puolassa keskusteltiin jokin aika sitten samasta aiheesta. Viesti on selvä. Pakoon saa lähteä ja turvaa hakea, mutta vain jos edustaa eurooppalaista valtauskontoa. Syyrian asukkaista arviolta 10 prosenttia on kristittyjä.

Suomessa erään hallituspuolueen johtaja, joka edustaa maatamme myös rajojemme ulkopuolella, totesi että turvapaikan hakijoihin liittyvistä kuluista on säästettävä. Tekee mieli haastaa hänet jälleen kerran. Tekee mieli juosta keskelle Senaatintoria ja huutaa täysillä, että elämme globaalissa maailmassa, jossa emme voi eristäytyä!

Suomellakin on oma osansa maailman kriisien ylläpidossa. Suomessakin kehitetään panssariautoja ja kranaatinheittimiä. Suomalaisetkin ostavat tuotteita, jotka ylläpitävät epäinhimillisiä työllisyysoloja maailman toisella puolella. Tällä hetkellä tukahdutetaan suomalaista kehitysyhteistyötä, joka tulee lisäämään tuhansien ihmisten ahdinkoa.

Meillä ei ole yksinkertaisesti oikeutta sulkea rajoja sotaa pakoon paljain jaloin juoksevilta ihmisiltä. Kolmella sadalla eurolla ei elä. Leikkausvimman keskellä olisi suorastaan röyhkeää nipistää turvapaikanhakijoiden tuista.

Nyt on aika laittaa panokset sinne missä ongelman ydin on. Olemmeko valmiita luopumaan verotuloista, jotka tulevat panssariajoneuvojen tuotannosta? Olemmeko valmiita ostamaan kalliimpia tuotteita, joita ei ole tuotettu Kambodzhassa työntekijöiden päälle romahtelevissa tehtaissa tai kaivettu Sierra Leonen timanttikaivoksista? Mikäli emme ole valmiita tukemaan kehitysyhteistyötä, jolla parannetaan ihmisten elinolosuhteita maailman toisella puolella, olemmeko valmiita sijoittamaan turvapaikanhakuun ja pakolaisten kotouttamiseen siitä säästyviä varoja?

Yhteiskuntamme kaipaa kipeästi viisaita puheenvuoroja, tutkittua tietoa ja todellisia ratkaisuja globaalin eriarvoisuuden vähentämiseksi ja siitä johtuviin lieveilmiöihin puuttumiseksi. Jos näitä ei ala kuulua, on paras vain kuuliaisesti kasvattaa turvapaikkojen hakuun liittyvää budjettia.

Voin vain kuvitella mitä edesmennyt sotainvalidi-isoisäni sanoisi, jos kääntäisimme selkämme hädälle, joka maailmassa vallitsee. ”Veljeä ei jätetä”, oli heidän mottonsa. Globaalissa maailmassa olemme kaikki veljiä ja siskoja -ihonväristä, alkuperämaasta tai uskontokunnasta riippumatta.

Hyviä uutisia!

Talouskriisin ja Thaimaan pommin aiheuttama uutisahdistus meinasi vallata olohuoneeni. Onneksi sitten saatiin hyviä uutisia! Helsinki on Euroopan toiseksi paras kaupunki asua.

Työttömyyden kasvaessa ja vandalismin valuessa ministereiden koteihin uutisten lukeminen onnistuu vain sellaisina hetkinä, jolloin mieli on täynnä iloa ja valoa. Kun katastrofit, kuolemat ja ihmistragediat täyttävät lehtien palstat, julkaisujen sivuja on paras olla avaamatta huonoina hetkinä. Mediaseuranta saa helposti mielen apeaksi.

Mutta onneksi: Helsinki on rankattu jälleen erittäin mukavaksi!

Brittilehti The Economistin mukaan Helsinki on Euroopan toisiksi paras paikka asua. Pääkaupungissamme on turvallista elellä, ilma on puhdasta hengittää, korruptio on kansainvälisesti vertailtuna lähes nollatasoa, koulutus on kaikille ilmaista ja perusrakenteet ovat kunnossa. Elämme lintukodossa, josta on syytä olla ylpeä.

Ennen kaikkea tästä on syytä olla onnellinen. Syksyn lähestyessä voisi jopa ajatella, ettei täällä juuri ole valittamista.

Ekaluokkalaisen äitinä voin todeta, että The Economist on oikeassa. Ensimmäisen kouluviikon päättyessä ekaluokkalaiseni kävelee – siitä ilmaisesta- koulusta yksin kotiin iltapäivällä. Ihmettelen katsellessani keittiön ikkunasta tilanteen ainutlaatuisuutta.

Monessa metropolissa äidit kävelevät käsilaukku tiukasti kainalossa lasten kanssa käsi kädessä kohti kotia. Japanissa äitien ja lasten kasvot peittyvät pakokaasuilta suojaavilla hengityssuojaimilla, Ecuadorissa vain varakkaat lapset palaavat kotiinsa jotain oppineena. Monessa maailman pääkaupungissa kourallinen korruptoituneita johtajia nauttii yksin veronmaksajien hikipisaroilla kartutetusta valtion kassasta.

Toden totta, olemme onnekkaita. Sitä on syytä juhlia.

Mediaseksikkäät Persut

Media on kiinnostunut perussuomalaissista. Niin moni muukin. Googlessa Perussuomalaiset-haku tuottaa lähes miljoona osumaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kymmenen vuotta sitten Espanjassa asuessani ihmettelin paikallisen median tapaa uutisoida. Tragedioita skandalisoitiin kauhistuttavilla valokuvilla, poliitikkojen puheita liioiteltiin tunteiden herättämiseksi lukijakunnassa. Toisinaan tuntuu, ettei tämän päivän Suomen media ole tästä kovin kaukana.

Yhdyn Timo Soinin sanoihin siitä, ettei median tulisi kärjistää, leimata tai syyllistää.

Medialla on oma yhteiskuntavastuunsa. Juttujen juurista tulisi kertoa tutkittuina faktoina. Tiedotusvälineiden tehtävänä on tiedottaa maailman menosta ja antaa lukijoiden, kuuntelijoiden ja katselijoiden muodostaa uutisista omat mielipiteensä.

Media ei kuitenkaan ole yksin vastuussa Persuja ravistelleiden skandaaliotsikoiden synnystä. Immonen kirjoitti oma-aloitteisesti sen mitä kirjoitti, Suomen ulkoministeri Soini kieltäytyi tietoisesti kesälomansa takia kansainvälisesti levinnyttä kohua kommentoimasta. Hommafoorumi-Turkkila nolasi itse itsensä ison yleisön edessä.

Mehukkaista teoista nousee meheviä otsikoita.

Mikäli Immonen ei olisi kirjoittanut taistelusta monikulttuurisuutta vastaan ja aiheuttanut tällä tuhansien suomalaisten lähtöä kaduille, lehtien palstat olisivat pysyneet tyhjinä. Mikäli Soini ei olisi kieltäytynyt kommentoimasta puoluejäsenensä tekstejä toisin kuin kahden muun hallituspuolueen päämiehet, lehdistön ei olisi tarvinnut häntä härnätä. Jos Turkkila olisi valmistautunut paremmin kohtaamaan kriittisen yleisönsä, hänen kasvonsa eivät olisi täyttäneet iltapäivälehtien kansia.

”Minä tarvitsen teitä ja te meitä, mikäli lööppeihin on uskomista”, toteaa itse Soinikin Persujen mediasuhteista. Hänen riveissään istuvien kansanedustajien kootut kertomukset ovat mediaseksikäs aihe, se on itse kullekin selvää.

Taitava poliitikko tietää tasan tarkkaan, mitä milloinkin suustaan päästää. Soini jos joku on poliittiset kykynsä Suomen maalle osoittanut yli 18-vuoden Persu-taipaleellaan. Ulkopuolinen voi vain hämmästellä puoluekokouksessa raikuvien raivokkaiden aplodien kuminaa.

Niin kauan kuin muiden puolueiden jäsenet eivät sorru perustuslain rikkomisen rajamailla leijaileviin kirjoituksiin, heistä tuskin otsikoidaan samaan sävyyn kuin Persuista tänään. Sen Soinikin tietää. Medianäkyvyys on karismasta ja raflaavista sanoista puetun populismin ydintä.

Kansanedustajien palatessa kesälomilta jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavaa Persu-kohua. Saanpahan minäkin sitten taas lisää kirjoittamisen aihetta.

Uhkakuvien maalarit

Tänään kirjoitan laiturinnokasta. Kuuntelen tuulen suhinaa, laineiden liplatusta ja lintujen liverrystä. Vieressä makaa ämpärillinen mustikoita. Ajatukset pörräävät yhdessä asiassa kuin kukkapenkin ympärillä hääräävät mehiläiset: universaalien uhkakuvien maalaajissa.

Viime viikolla lehtien palstat täyttyivät nyt kaikkien tunteman kansanedustajan erilaisuudenpelkoa lietsovista sanoista. Kielteinen kuva monikulttuurisuudesta levisi Yhdysvaltoihin asti ja sai ääriliikkeen edustajat kadulle Keski-Suomessa. Huomenna nähdään, millaisia ja mihin asti kantautuvia otsikoita ponnahtaa sitä seuranneesta suvaitsevaisuusprotestista.

Media on maailmanlaajuisten mielikuvien ja myyttien myyntitykki.

YLE otsikoi eilen -elegantisti englanninkielellä kuten kansanedustajakin- suomalaisten asuvan mieluummin katkaisuhoitoaseman kuin moskeijan vieressä. Tutkimustuloksista olisi voinut uutisoida toisellakin tavalla. Uutisoinnilla luodaan kuvaa niistä yli miljardista ihmisestä, joiden uskonto on kyseessä.

Kyseisen uskontokunnan yhdistäminen negatiivisiin mielenyhtymiin on viestintävälineissä jokapäiväistä. Itseäni se on alkanut kyllästyttää. Yhtä paljon kuin ulkomailla jatkuvasti kuulemani kysymys siitä, olenko alkoholisti koska olen kotoisin Suomesta.

Tampereen yliopiston islamia joukkoviestimissä käsittelevässä tutkimuksessa todetaan, että suomalainen journalismi korostaa islamin väkivaltaisuutta ja ääri-ilmiöitä. Islamista luodaan synkkää kuvaa, joka yhdistetään rutiininomaisesti väkivaltaan ja terrorismiin. Saman ovat kokeneet myös monet Suomen muslimeista.

Medialla on merkittävä rooli ihmisten turvallisuuden tunteen luomisessa ja järkyttämisessä. Se on stereotypioiden ja kansainvälisten kauhukuvien tuottamisen ytimessä. Kuvat terrorismitekojen uhreista ja tekijöistä jäävät miljoonien mieleen vaikuttavan otsikoinnin johdosta.

Erityisesti uhkakuvat jäävät elämään niiden ihmisten mieleen, joiden elämään ne vaikuttavat päivittäin heidän kohdatessaan uskontoonsa liittyvää toistuvaa syrjintää, vaikkei heillä ole uutisissa välähtävien kauhistuttavien tekojen kanssa mitään tekemistä. Joku jää ilman opiskelupaikkaa, toinen ei pääse töihin. Kolmas karkoitetaan maasta kärjistettyjen käsitysten johdosta.

Useaan kertaan toistunut vääristynyt viesti muuttuu monelle todeksi. Ekaluokkalaiselle pojalleni islaminusko merkitsee tällä hetkellä porsaanliha-allergiaa. Uutisia tiiviisti seuraavalle isoäidilleni sama termi enteilee uhkaavaa väkivaltaa.

Paljon puhutun ratkaisukeskeisen dialogin rakentaminen monikulttuurisuuskysymyksen ympärille edellyttää myös median täyspainoista osallistumista. YLE olisi voinut eilen uutisoida, että suomalaiset asuvat mieluummin mielenterveyslaitoksen kuin katkaisuhoitoaseman vieressä. Tai olla teettämättä koko tutkimusta.