Turvapaikanhakijoista

Pääministeri Sipilän mielestä talous ei olekaan enää Suomen suurin ongelma. Mediassa kiertää ministerin lausahdus siitä, että suurin ongelmamme ovat turvapaikanhakijat. Olen eri mieltä.

Eilen metrossa vilkkaasti keskusteleva ulkomaalaistaustainen kaveripari herätti hiljaisten matkustajien parissa kummeksuvia katseita. Edessäni istunut, silminnähden pöyristynyt, rouvashenkilö pyöritti suomalaisessa mittakaavassa kovaääniselle puheelle silmiänsä. Jostain vaunun takaosista kuului suivaantuneen kanssamatkustajan kovaääninen ”SHHH!!!”-komento.

Samaan aikaan Narikkatorilla osoitettiin mieltä turvapaikanhakijoita vastaan ja Torniossa kokoonnuttiin rajalle sen ylittäjien kulkua estämään. Puheet turvapaikkakriisistä, turvapaikanhakijoista ongelmana ja maahanmuuttajista yhteiskuntamme elätteinä alkavat näkyä ahdistuksena joidenkin kansalaisten keskuudessa.

Ahdistus pyörii muutaman tuhannen ihmisen ympärillä, josta ei todellisuudessa ole meille minkäänlaista välitöntä uhkaa.

Tänä vuonna Suomeen odotetaan kymmentä tuhatta turvapaikanhakijaa. Mikäli edellisiä tilastoja sopii seurata, pakolaisstatus myönnetään ehkä puolelle heistä. He muodostaisivat 0.09 % Suomen asukkaista.

Viisi tuhatta ihmistä vuosittain ei kaada Suomen taloutta. Viisi tuhatta ihmistä ei nosta rikollisuustilastoja. Viiden tuhannen ihmisen kotouttamisen luulisi olevan mahdollista.

Kotoutumisen onnistuessa ulkomaalaistaustaisten työllistymisestä seuraisi Suomelle pelkkää positiivista.

Jaakko Kiander eläkeyhtiö Ilmarisesta kirjoitti pari viikkoa sitten maahanmuuton kasvun olevan huomattava taloudellinen potentiaali ikääntyvälle yhteiskunnallemme, joka onnistuessaan saattaa muun muassa pelastaa vanhushuoltosuhteen Suomessa. Kaikki riippuu menestyksekkäästä kotoutumispolitiikasta.

Prosessin onnistuminen edellyttää sellaisia ministeripuheita, jotka edistävät ulkomaalaistaustaisten integroitumista. Turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien leimaaminen kriisipesäkkeiksi tai ongelmiksi ei tätä edistä, vaikka samanaikaisesti tarjoaisikin kolmelle perheelle kotinsa.

Kaikille kolmekymppisille lienee selvää, että tarvitsemme joukkoomme lisää työikäisiä mikäli haluamme taata vanhempiemme onnelliset vanhuuspäivät tai lastemme tasavertaisen koulunkäynnin, omasta eläköitymisestämme puhumattakaan. Yksin emme vastuustamme selviä – meitä on yksinkertaisesti liian vähän. Tilastokeskus arvioi Suomen väestönkasvun jatkuvan vain nettomaahanmuuton avulla.

Näin ollen, Hyvä Herra Pääministeri, toivon Sinulta, ettet enää puhuisi turvapaikkakriisistä tai maahanmuuton kuluista. Kerro Suomelle, miten suuri potentiaali ja rikkaus on ottaa kaikki tänne tulevat vastaan ja miten tarvitsemme kaikki toinen toisiamme. Ole esimerkkinä suvaitsevaisuuden puolesta.

Tarvitsemme maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita ihan yhtä paljon kuin he tarvitsevat meitä.

Mistä kiristää kukkaronnyöriä?

Keskustelu säästökohteista käy päivä päivältä kuumempana. Toisinaan tuntuu siltä, että puheissa on suunta hukassa. Suurin osa energiasta kuluu vastakkainasetteluja luodessa.

Kuljen joka päivä kotimatkallani sekä päihdeongelmaisten tukipisteen että moskeijan ohi. Molemmat ovat samassa rakennuksessa. Kun joukko (alkoholin nollatoleranssia noudattavia) entisiä pakolaisia kokoontuu yläkertaan rukoilemaan, alakertaan virtaa päihteidenkäyttäjiä apua hakemaan. Alakerran palvelut lienevät toimineen rakennuksessa yläkertaa pidempään.

Molemmilla kerroksilla on nyky-Suomessa vakiintunut paikkansa. Lastani en uskalla päästää alueella yksinään liikkumaan – rakennuksen vieressä olevissa puskissa tapahtuvan päihteidenkäytön ja neulojen vaihdon johdosta.

Koska näinä päivinä kaikki vastakkainasettelu on sallittua, alan työmatkallani pelata samaa peliä. Mitä jos vertaisi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden aiheuttamia kuluja suomalaisten alkoholinkulutuksesta aiheutuviin haittoihin. Löytyisikö meiltä muitakin sosiaalisia säästökohteita, kuin ”ongelmallisia” ulkomaalaisia?

Suomalaisten alkoholinkäytöstä aiheutuvat haitat maksavat valtiolle eri arvioiden mukaan vuosittain 4-14 miljardia euroa. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoon liittyvät kulut ovat yleensä olleet 50–100 miljoonan vuositason paikkeilla.

Säästökohtia voi hakea joko kyseisen rakennuksen ylä- tai alakerrasta. Riippuu siitä, mistä niitä haluaa etsiä.

Kuten työtunneille tai vastaanottokeskuksille ja kotoutusprosesseille, hintalappu voitaisiin haluttaessa iskeä myös sosiaalisille ongelmille – kuten kotimaahamme syvään juurtuneelle alkoholismille. Päihdeongelmat ovat paitsi surullista katseltavaa, myös kallista ylläpidettävää.

Jokainen päättää tahollaan, mistä lähtee ratkaisuja hakemaan. Mutta mikäli Suomesta halutaan maa, jossa ihmisten on hyvä elää, ratkaisujenetsintälinssiä olisi syytä laajentaa. Muualtakin voi säästökohteita löytyä kuin sunnuntailisistä.

Viime viikolla televisiossa eräs turvapaikanhakija katsoi haastattelijaa hölmistyneenä tämän kysyessä sitä, mitä mieltä nuori mies oli siitä, että suomalaiset ovat huolissaan turvapaikanhakijoiden tulosta. ”Ai miksi?”, kysyi hän vilpittömänä. ”Turvallisuuden ja turvapaikanhakijoiden aiheuttamien kulujen takia”, kuului vastaus haastattelijalta. ”Mutta minähän olen työikäinen, hyväkuntoinen, mies. Minähän voin tehdä töitä, kunhan opin puhumaan teidän kieltä”, kuului vastaus irakilaiselta.

Nuori irakilaismies osui asian ytimeen. Kaikki haluavat inhimillisiä elinolosuhteita, väkivallatonta elämää ja työtä -kaikki seitsemän miljardia maailman asukasta. Myös hyvinvointivaltio tarvitsee toimiakseen terveitä, työllistyneitä ihmisiä. Sosiaaliset ongelmat eivät talouskasvuakaan edistä –mm. alkoholiongelmat kaksinkertaistavat työkyvyttömyyseläkkeelle päätymisen riskiä.

Metromatkalla istahdan huivipäisen naisen viereen. Vastapäätä meitä nuokkuu alkoholilta tuoksuva mieshenkilö, jolla on jalassaan vain yksi kenkä. Kumpi vain kanssamatkustajistani voisi näyttää tavanomaiselta aamumatkaajalta, kummasta vain voitaisiin maalata ongelmakuvia. Kumman vain kohtalosta voitaisiin myös etsiä niitä toimivia ratkaisuja, jotta lapsenikin voisi kasvaa hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ihmisiä puolustettava

Suomen ulkoministeri kirjoitti pari päivää sitten blogin. ”Kristityt ovat tällä hetkellä maailman suurin vainottujen ryhmä”, komeili kirjoituksessa. Samaa kantaa oli kai edistetty myös kansainvälisellä areenalla. Oletan että tarkoituksena oli ehkä kuitenkin oikeastaan loppujen lopuksi puolustaa perustuslakimme mukaisesti ihmisarvoista elämää, ketään syrjimättä.

Tilastojen mukaan Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa on maailman vaarallisinta asua. Kaikissa näissä maissa siviilit kärsivät sodan seurauksista, jota voinee myös vainoksi kutsua. Tätä he pakenevat Välimerin yli paniikissa. Syyrian, Irakin ja Afganistanin kansalaiset muodostavat valtaosan EU:hun päätyvistä turvapaikanhakijoista.

Tämän perusteella voisi argumentoida, että muslimit ovat maailman suurin vainottujen ryhmä. Uskonnon nostaminen vainottujen ja vainoajien väliseksi keskeiseksi erottelevaksi tekijäksi olisi kuitenkin edesvastuutonta. Erityisesti se olisi sitä, jos kysymyksen nostaisi esiin ulkoministeri, jonka tehtävä on lisätä kulttuurien ja uskontokuntien välistä ymmärrystä – ei kaivaa kulttuurien välisiä kuiluja.

Myös Slovakia nosti taannoin uskonnon keskiöön turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen liittyvässä keskustelussa. Niskakarvani nousevat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta, että Suomesta vietäisiin eteenpäin samankaltaista viestiä -valtion nimissä.

Ihmisten asettaminen eri asemaan uskonnon takia on Suomen perustuslain vastaista. ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”, todetaan lain kuudennessa momentissa.

Kyseenalaisia puheenvuorojaan puolustaakseen hallituspuolue, johon ulkoministerikin kuuluu, jaksaa tasaiseen tahtiin muistuttaa, että puolueella ja sen piiristä kaikuvilla syrjivillä kannanotoilla on kansan tuki. Myös tämä ajatus on pakko korjata.

Perussuomalaisia äänesti tänä vuonna puoli miljoonaa suomalaisista. Neljä miljoonaa äänioikeutettua Suomen kansalaista tukee siis jotain aivan muuta, jos numeroista voi jotain päätellä.

Ei yksi puolue voi omia itselleen koko Suomen kansaa.

Kansasta osa tukee maailmaa, jossa ketään ei uskontonsa tai etnisen alkuperänsä perusteella syrjitä. Tästä kertoo viimeaikainen Suomen kansalaisten aktivoituminen monikulttuurisuuden ja globaalin vastuunkannon puolesta, jossa myös maamme pääministeri on näyttänyt esimerkkiä.

Viime viikolla Punaisen Ristin Helsingin ja Uudenmaan piirin alueella turvapaikanhakijoiden auttamiseksi ilmoittautui yli 1500 vapaaehtoista. Torstaina Ouluun kerääntyi kansalaisia perustamaan Oulun vastaanottokeskusten tukiyhdistystä. Myös Harjavallan Satalinnan vastaanottokeskukselle perustettiin viimeviikolla tukiryhmä. Vantaan seurakunnissa laitettiin Euroopan pakolaisten auttamiseksi vireille esitys 15 000 euron tuesta, Espoon kirkkoneuvosto sopi samaan työhön 40 000 euron tuen kanavoimisesta. Yli miljoonan suomalaisen ja 21 ammattiliiton keskusjärjestö SAK ilmoitti tänään lahjoittavansa 20 000 euroa työhön, jolla pakolaisia autetaan lähtömaissa.

Heinäkuussa pidetyssä ”Meillä on unelma”-mielenosoituksessa monikulttuurisuuden puolesta oli paikalla yli 15 000 henkeä, Facebookissa liikkeellä oli lähes 30 000 tukijaa. Huomenna ministeri Toivakalle luovutetaan vetoomus kehitysyhteistyön puolesta, jonka on allekirjoittanut lähes 42 000 Suomen kansalaista. “Me välitämme!” -mielenilmaukseen vastuullisen Suomen puolesta on ilmoittautunut jo yli 3000 henkilöä.

Nämä ovat kansan puheenvuoroja ihmisten puolesta- sukupuoleen, alkuperään, kieleen tai uskontoon katsomatta.

Loppu vihaisille puheille

Helsingin sanomien Nyt-liite ja MTV3 ilmoittivat lopettavansa nettikeskustelumahdollisuudet sivuillaan. YLE kertoi rajoittaneensa kommentointia jo jonkin aikaa. Syynä päätöksiin on vihapuhe, joka leviää netissä kuin kulovalkea. Teknisesti on mahdollista vähentää vihapuhetta kommentointimahdollisuudet poistamalla. Loppu puheille tulee kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun muutoksia syntyy vihan lähteillä.

Suomalaiseen julkiseen keskusteluun on tullut uusi, inhottava, sävy. Kun mielipidevaikuttajille – kuten päättäjille ja medialle- on annettu lupa puhua asioista tavalla millä hyvänsä, viesti kansalaisille on selvä. Suomessa saa sanoa mitä tahansa.

Kansanedustaja saa avoimesti syrjiä, kiihottaa kansaa tai puhua alentavasti toisista ihmisryhmistä. Media saa otsikoida skandaalihakuisesti tietyistä uskontokunnista tai etnisyyksistä. Tavallinen kansalainen saa siis myös olla julkisesti rasisti tai fasisti.

Kun poliitikot syyttävät turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttajia suomalaisten kurjuudesta, tavallinen kansalainen saa avoimesti syyttää suomalaisen sosiaaliturvarakennelman horjumisesta henkilöitä, jotka ovat asuneet tuhansien kilometrien päässä silloin kun Suomessa on tehty päätöksiä, joista tilanne johtaa juurensa.

Näissä olosuhteissa tavallinen kansalainen voi vaikka käydä kääntymässä vastaanottokeskuksen pihalla ripustamassa rakennuksen salkoon hakaristilippunsa. Kansanedustaja voi poseerata julkisesti ääriliikkeen edustajien kanssa. Ja media teettää tutkimusta siitä, haluaako kukaan asua vastaanottokeskuksen tai moskeijan vieressä.

Kun sananvapauden käytöstä tulee vastuutonta, vastuuttomien puhujien puhetta pyritään vähentämään sulkemalla keskustelupalstoja ja kehottamalla vastuuttomia vastuunkantajia olemaan hiljaa. Johtavat vastuunkantajat sulkevat suunsa ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa ovesta ulos takavasemmalle. Suu supussa yritetään viedä huomio toisaalle – vaikka keskeytyneelle kesälomalle.

Mutta pinnan alla itää edelleen väärinymmärryksistä ravintonsa saavia vihansiemeniä. Vihan versomista voisi jokainen osaltaan vähentää, laajentamalla omaa ymmärrystään ja tarkastelemalla omia puheitaan. Mielipidevaikuttajilla on tässäkin ainutlaatuinen asema.

Eurooppaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden määrän ja vastaanottokeskusten avaamiseen liittyvien kulujen kauhistelun sijaan katseet voisi kääntää inhimillisten hädän keskelle, josta ihmiset ovat lähtöisin. Lehtien skandaalihakuista otsikointia voisi lieventää jättämällä etnisen alkuperän vähemmälle huomiolle.

Vastuunkantajat voisivat viheltää pelin poikki käyttämällä rohkeita sanoja ja osoittamalla vahvaa johtajuutta tilanteessa, joka on monelle uusi ja pelottava.

Liittokansleri Merkel näytti tästä eilen mallia tuomitessaan turvapaikanhakijakeskustelua ympäröivän muukalaisvihan. Viesti Saksan kansalaisille oli selvä. Saksassa sana on vapaa niin kauan kuin ketään ei syrjitä, vihaa ei lietsota tai kenenkään ihmisarvoa väheksytä.

Hänelle nostan hattua.

Samassa tiimissä

Istuskelen jalkapallokentän laidalla. Ekaluokkalaiset jalkapalloilijanalut kirmaavat pitkin kenttää pallon perässä. Muhammad, Khai Pi, Ahmed, Ali, Ville, Jukka ja Juan. Mikäli joku tiedustelisi mistä he ovat kotoisin, pojat katsoisivat kysyjää hölmistyneinä. Suomesta tietenkin.

The Economist kävi kirjoittamassa artikkelia Suomesta ja Suomen monikulttuurisuusahdistuksesta. Turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on edelleen alkutekijöissä, eikä maahanmuuttajien kotouttamisen onnistumisesta vielä ole näyttöä. Somali on Suomessa somali, riippumatta siitä onko hänellä Suomen kansalaisuutta, kerrotaan jutussa.

Kentänlaidalla tunnelma on toisenlainen.

”Syötä!”, kuuluu pelin keskeltä. Nyt osataan jo tehdä maaleja vastustajan maaliin eikä kukaan lapsista enää vetele päiväunia maaliverkon päällä. Touhu alkaa jo muistuttaa jalkapalloa.

Rasismia ei joukkueessa tunneta. Kaikkien ihot ovat erivärisiä, se on jokapäiväinen tosiasia. Monet pelaajista puhuvat sujuvasti useampaa kieltä – seitsemänvuotiaina. Nämä lapset ottavat kaikki mukaan ilman ennakkoluuloja, ellei sellaisia heihin iskosteta. Aikuisilla on vastuu siitä, ettei tätä avarakatseisuutta pilata.

Koulut ja kodit ovat suvaitsevaisuuskasvatuksen ytimessä.

Viime viikolla vanhempainillassa rehtori kertoi lähikoulumme missiosta. Se on kansainvälisten ja monikulttuurisuutta ja kielitaitoa arvostavien nuorten kasvattaminen. Koulussa kasvaa sukupolvi, joka ei ehkä tule koskaan kyseenalaistamaan maailman monimuotoisuutta. He eivät ehkä koskaan keskustele siitä, ollako monikulttuurisuutta vastaan vai sen puolesta. Ehkä he kokevat monikulttuurisuuden todellisuudeksi, jonka puitteisiin elämää rakennetaan – ilman arvoarvostelmia. Se, onnistuuko koulun suunnitelma, riippuu siitä miten paljon siihen saadaan kotoa tukea.

Jalkapallo-ottelu on ohi. Lapset juoksevat perheidensä luokse. Mekin lähdemme kotiin.

Kotimatkalla keskustelemme siitä, minkälaista jalkapalloa pelataan Kaukoidässä -lapsenikin muutti aikoinaan maahan toisaalta. Hänen onnekseen se tapahtui iässä, jossa ei ymmärrä rasistisia eleitä ja jossa täysin uuden kielen oppii parissa kuukaudessa.

The Economistin kuvaama aikuisten maailma on toisenlainen.

Aikuisena maahamme muuttaneet tarvitsevat ammattimaisia englanninkielisiä palveluita, ystävällisiä vastauksia ja kärsivällistä selostamista siitä, miten Suomessa rekisteröidään toiminimi tai miten haetaan itselle kirjastokortti. Suomenkieltä täytyy opettaa siten että opetuksesta on käytännön hyötyä. Allatiivin, illatiivin ja partitiivin tankkaaminen ei auta silloin kun pitäisi osata asioida kaupassa tai pankissa tai tukea lasta koulunkäynnissä.

Lapsille illatiivillä ei ole väliä. Ei haittaa jos ei puhu täysin korrektia suomenkieltä. Ei haittaa jos ei vielä tiedä kaikkea. He ovat silti kaikki samaa tiimiä.

Mitä jos me aikuiset ottaisimme lapsistamme mallia?

Terveisiä mielenosoituksesta

Marssin eilen mielenosoituksessa, ensimmäistä kertaa elämässä. Tunnustelin ilmapiiriä ennen protestikulkueen lähtöä pikku hiljaa täyttyneessä Kaisaniemenpuistossa. Ilmassa leijaili huoli tulevaisuudesta.

Mielenosoittajien huudoista huokui huoli vähempiosaisten asemasta. ”Miljonääri Sipilä, älä leikkaa köyhiltä”, raikui pitkin katuja. ”Nyt viedään pieniltä ja annetaan isoille, viedään köyhiltä ja annetaan rikkaille, viedään heikoilta ja annetaan vahvoille”, listattiin puiston puheenvuoroissa. ”Vahvan tehtävä on tukea heikkoa”, luki protestoijien ilmapalloissa.

Teksteihin ja huutoihin oli helppo yhtyä.

Viisi vuotta sitten palasin Suomeen maailmalta, jossa näin omin silmin eriarvoistumisen seurauksia; katkeruutta ja köyhyyttä. Kävelin pitkin kaatopaikkoja, joilta ihmiset kaivoivat itselleen elantoa. Seuraavana päivän istuin hulppeassa hotellissa arvovaltaisten päättäjien kokoustaessa. Maailman eriavoistuneimmassa maanosassa Latinalaisessa Amerikassa ei käynyt mielessä, että istuisin muutaman vuoden päästä keskellä Unioninkatua ympärilläni eriarvoistumisesta huolestuneita kotimaan kansalaisia.

Kun Suomessa tehdään talousarviota, puhutaan usein ”juustohöylästä”. Juustohöylällä saa kauniita, samankokoisia, siivuja, mutta pienistä juustopaloista ei höyläämisen jälkeen ole enää mitään jäljellä. Isoissa palasissa näkyy tuskin mitään muutosta. Ajattelu kaikui eilisessä mielenilmauksessa.

Mitä enemmän kuulin ympärilläni huutoa ”Ei köyhimmiltä!”, sitä enemmän sisälläni alkoi kuohua. Rupesin pohtimaan, ovatko juuri nämä leikkaukset vaihtoehdoista ainoa. Koska en ole taloustieteilijä, joudun ajattelemaan asiaa maalaisjärjellä.

Ehkä talouskasvua voisi edistää kasvattamalla elinkeinoelämäämme osaavia johtajia, uskaltamalla markkinoida rohkeasti suomalaisuutta rajojemme ulkopuolella, parantamalla täällä asuvien ulkomaalaisten mahdollisuuksia perustaa omia yrityksiä tai vähentämällä paisunutta byrokratiaa valtionelimistä. On sanomattakin selvää, että tarvitsemme myös rakenteellisia uudistuksia. Maailma on täynnä vaihtoehtoja.

Protestia on kritisoitu siitä, etteivät siihen osallistuneet ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Työministeri Jari Lindström kommentoi mielenosoittajien unohtaneen ”ison kuvan”, johon hallitus on leikkauksilla hakenut ratkaisuja. Kun tuhannet kansalaiset katkaisevat liikenteen pääkaupungin kaduilla on se kuitenkin merkki siitä, että annettu ratkaisu itsessään ei vakuuta, syystä tai toisesta.

Talouskriisi ja taantuma, se lienee Lindstömin mainitsema ”iso kuva”. Valtaosalla kansalaisia tuskin on selkeää käsitystä, mitä tämä tarkoittaa tarkemmin analysoituna. Epäselvyys ruokkii inhimillistä huolta siitä, mitä konkreettisia seurauksia leikkauksilla on kunkin yksityiselämässä.

Nyt tulisi ottaa vastuu ihmisten huolesta, sen sijaan että sitä yritetään nollata. Vastuullinen päättäjä ottaa vastuun myös päätöstensä aiheuttamasta pahasta olosta ja pyrkii lieventämään sitä.

Näitä puheenvuoroja odotellessa, ummistan silmäni tänäkin iltana mielessäni huoli eriarvoistuvasta Suomesta. Tilanteen vakavuudesta ei kenelläkään liene eriäviä näkemyksiä. Muistutuksena vielä, että eilen vaadittiin kaikille riittävää toimeentuloa sekä ihmis- ja perusoikeuksien toteutumista.

Turvapaikkaa hakemassa

Suomi ottaa tänä vuonna vastaan 15 000 turvapaikanhakijaa, kerrottiin eilen mediassa. ”Hienoa!” kajahti minun mielessä. Alammekohan vihdoin ymmärtää, ettemme voi itseämme eristää. Maailma muuttuu ja Suomen on muututtava sen mukana.

Syyria on jatkuvasti otsikoissa. Maan tilanne on kauhistuttava – joidenkin lähteiden mukaan kyseessä on toisen maailmansodan jälkeen suurin humanitaarinen kriisi. Nuorten unelmat demokratiasta, jotka saivat lähtönsä kuuluisasta vuoden 2011 Arabi-keväästä, karisevat maassa vuosi vuodelta sisällissodan aina vain pahentuessa.

Syyriassa on tällä hetkellä arviolta lähes 10 miljoonaa maan sisäistä pakolaista. Maan rajojen ulkopuolelle on paennut yli neljä miljoonaa ihmistä. Tämä lähentelee Suomen asukaslukua.

Kauhistuttava tilanne pakottaa maita miettimään omaa suhdettaan pakolaispolitiikkaan. Slovakia ilmoitti, että ottaa vastaan 200 Syyrian pakolaista, joista kaikkien on oltava kristittyjä. Myös Puolassa keskusteltiin jokin aika sitten samasta aiheesta. Viesti on selvä. Pakoon saa lähteä ja turvaa hakea, mutta vain jos edustaa eurooppalaista valtauskontoa. Syyrian asukkaista arviolta 10 prosenttia on kristittyjä.

Suomessa erään hallituspuolueen johtaja, joka edustaa maatamme myös rajojemme ulkopuolella, totesi että turvapaikan hakijoihin liittyvistä kuluista on säästettävä. Tekee mieli haastaa hänet jälleen kerran. Tekee mieli juosta keskelle Senaatintoria ja huutaa täysillä, että elämme globaalissa maailmassa, jossa emme voi eristäytyä!

Suomellakin on oma osansa maailman kriisien ylläpidossa. Suomessakin kehitetään panssariautoja ja kranaatinheittimiä. Suomalaisetkin ostavat tuotteita, jotka ylläpitävät epäinhimillisiä työllisyysoloja maailman toisella puolella. Tällä hetkellä tukahdutetaan suomalaista kehitysyhteistyötä, joka tulee lisäämään tuhansien ihmisten ahdinkoa.

Meillä ei ole yksinkertaisesti oikeutta sulkea rajoja sotaa pakoon paljain jaloin juoksevilta ihmisiltä. Kolmella sadalla eurolla ei elä. Leikkausvimman keskellä olisi suorastaan röyhkeää nipistää turvapaikanhakijoiden tuista.

Nyt on aika laittaa panokset sinne missä ongelman ydin on. Olemmeko valmiita luopumaan verotuloista, jotka tulevat panssariajoneuvojen tuotannosta? Olemmeko valmiita ostamaan kalliimpia tuotteita, joita ei ole tuotettu Kambodzhassa työntekijöiden päälle romahtelevissa tehtaissa tai kaivettu Sierra Leonen timanttikaivoksista? Mikäli emme ole valmiita tukemaan kehitysyhteistyötä, jolla parannetaan ihmisten elinolosuhteita maailman toisella puolella, olemmeko valmiita sijoittamaan turvapaikanhakuun ja pakolaisten kotouttamiseen siitä säästyviä varoja?

Yhteiskuntamme kaipaa kipeästi viisaita puheenvuoroja, tutkittua tietoa ja todellisia ratkaisuja globaalin eriarvoisuuden vähentämiseksi ja siitä johtuviin lieveilmiöihin puuttumiseksi. Jos näitä ei ala kuulua, on paras vain kuuliaisesti kasvattaa turvapaikkojen hakuun liittyvää budjettia.

Voin vain kuvitella mitä edesmennyt sotainvalidi-isoisäni sanoisi, jos kääntäisimme selkämme hädälle, joka maailmassa vallitsee. ”Veljeä ei jätetä”, oli heidän mottonsa. Globaalissa maailmassa olemme kaikki veljiä ja siskoja -ihonväristä, alkuperämaasta tai uskontokunnasta riippumatta.

Hyviä uutisia!

Talouskriisin ja Thaimaan pommin aiheuttama uutisahdistus meinasi vallata olohuoneeni. Onneksi sitten saatiin hyviä uutisia! Helsinki on Euroopan toiseksi paras kaupunki asua.

Työttömyyden kasvaessa ja vandalismin valuessa ministereiden koteihin uutisten lukeminen onnistuu vain sellaisina hetkinä, jolloin mieli on täynnä iloa ja valoa. Kun katastrofit, kuolemat ja ihmistragediat täyttävät lehtien palstat, julkaisujen sivuja on paras olla avaamatta huonoina hetkinä. Mediaseuranta saa helposti mielen apeaksi.

Mutta onneksi: Helsinki on rankattu jälleen erittäin mukavaksi!

Brittilehti The Economistin mukaan Helsinki on Euroopan toisiksi paras paikka asua. Pääkaupungissamme on turvallista elellä, ilma on puhdasta hengittää, korruptio on kansainvälisesti vertailtuna lähes nollatasoa, koulutus on kaikille ilmaista ja perusrakenteet ovat kunnossa. Elämme lintukodossa, josta on syytä olla ylpeä.

Ennen kaikkea tästä on syytä olla onnellinen. Syksyn lähestyessä voisi jopa ajatella, ettei täällä juuri ole valittamista.

Ekaluokkalaisen äitinä voin todeta, että The Economist on oikeassa. Ensimmäisen kouluviikon päättyessä ekaluokkalaiseni kävelee – siitä ilmaisesta- koulusta yksin kotiin iltapäivällä. Ihmettelen katsellessani keittiön ikkunasta tilanteen ainutlaatuisuutta.

Monessa metropolissa äidit kävelevät käsilaukku tiukasti kainalossa lasten kanssa käsi kädessä kohti kotia. Japanissa äitien ja lasten kasvot peittyvät pakokaasuilta suojaavilla hengityssuojaimilla, Ecuadorissa vain varakkaat lapset palaavat kotiinsa jotain oppineena. Monessa maailman pääkaupungissa kourallinen korruptoituneita johtajia nauttii yksin veronmaksajien hikipisaroilla kartutetusta valtion kassasta.

Toden totta, olemme onnekkaita. Sitä on syytä juhlia.

Mediaseksikkäät Persut

Media on kiinnostunut perussuomalaissista. Niin moni muukin. Googlessa Perussuomalaiset-haku tuottaa lähes miljoona osumaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kymmenen vuotta sitten Espanjassa asuessani ihmettelin paikallisen median tapaa uutisoida. Tragedioita skandalisoitiin kauhistuttavilla valokuvilla, poliitikkojen puheita liioiteltiin tunteiden herättämiseksi lukijakunnassa. Toisinaan tuntuu, ettei tämän päivän Suomen media ole tästä kovin kaukana.

Yhdyn Timo Soinin sanoihin siitä, ettei median tulisi kärjistää, leimata tai syyllistää.

Medialla on oma yhteiskuntavastuunsa. Juttujen juurista tulisi kertoa tutkittuina faktoina. Tiedotusvälineiden tehtävänä on tiedottaa maailman menosta ja antaa lukijoiden, kuuntelijoiden ja katselijoiden muodostaa uutisista omat mielipiteensä.

Media ei kuitenkaan ole yksin vastuussa Persuja ravistelleiden skandaaliotsikoiden synnystä. Immonen kirjoitti oma-aloitteisesti sen mitä kirjoitti, Suomen ulkoministeri Soini kieltäytyi tietoisesti kesälomansa takia kansainvälisesti levinnyttä kohua kommentoimasta. Hommafoorumi-Turkkila nolasi itse itsensä ison yleisön edessä.

Mehukkaista teoista nousee meheviä otsikoita.

Mikäli Immonen ei olisi kirjoittanut taistelusta monikulttuurisuutta vastaan ja aiheuttanut tällä tuhansien suomalaisten lähtöä kaduille, lehtien palstat olisivat pysyneet tyhjinä. Mikäli Soini ei olisi kieltäytynyt kommentoimasta puoluejäsenensä tekstejä toisin kuin kahden muun hallituspuolueen päämiehet, lehdistön ei olisi tarvinnut häntä härnätä. Jos Turkkila olisi valmistautunut paremmin kohtaamaan kriittisen yleisönsä, hänen kasvonsa eivät olisi täyttäneet iltapäivälehtien kansia.

”Minä tarvitsen teitä ja te meitä, mikäli lööppeihin on uskomista”, toteaa itse Soinikin Persujen mediasuhteista. Hänen riveissään istuvien kansanedustajien kootut kertomukset ovat mediaseksikäs aihe, se on itse kullekin selvää.

Taitava poliitikko tietää tasan tarkkaan, mitä milloinkin suustaan päästää. Soini jos joku on poliittiset kykynsä Suomen maalle osoittanut yli 18-vuoden Persu-taipaleellaan. Ulkopuolinen voi vain hämmästellä puoluekokouksessa raikuvien raivokkaiden aplodien kuminaa.

Niin kauan kuin muiden puolueiden jäsenet eivät sorru perustuslain rikkomisen rajamailla leijaileviin kirjoituksiin, heistä tuskin otsikoidaan samaan sävyyn kuin Persuista tänään. Sen Soinikin tietää. Medianäkyvyys on karismasta ja raflaavista sanoista puetun populismin ydintä.

Kansanedustajien palatessa kesälomilta jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavaa Persu-kohua. Saanpahan minäkin sitten taas lisää kirjoittamisen aihetta.

Uhkakuvien maalarit

Tänään kirjoitan laiturinnokasta. Kuuntelen tuulen suhinaa, laineiden liplatusta ja lintujen liverrystä. Vieressä makaa ämpärillinen mustikoita. Ajatukset pörräävät yhdessä asiassa kuin kukkapenkin ympärillä hääräävät mehiläiset: universaalien uhkakuvien maalaajissa.

Viime viikolla lehtien palstat täyttyivät nyt kaikkien tunteman kansanedustajan erilaisuudenpelkoa lietsovista sanoista. Kielteinen kuva monikulttuurisuudesta levisi Yhdysvaltoihin asti ja sai ääriliikkeen edustajat kadulle Keski-Suomessa. Huomenna nähdään, millaisia ja mihin asti kantautuvia otsikoita ponnahtaa sitä seuranneesta suvaitsevaisuusprotestista.

Media on maailmanlaajuisten mielikuvien ja myyttien myyntitykki.

YLE otsikoi eilen -elegantisti englanninkielellä kuten kansanedustajakin- suomalaisten asuvan mieluummin katkaisuhoitoaseman kuin moskeijan vieressä. Tutkimustuloksista olisi voinut uutisoida toisellakin tavalla. Uutisoinnilla luodaan kuvaa niistä yli miljardista ihmisestä, joiden uskonto on kyseessä.

Kyseisen uskontokunnan yhdistäminen negatiivisiin mielenyhtymiin on viestintävälineissä jokapäiväistä. Itseäni se on alkanut kyllästyttää. Yhtä paljon kuin ulkomailla jatkuvasti kuulemani kysymys siitä, olenko alkoholisti koska olen kotoisin Suomesta.

Tampereen yliopiston islamia joukkoviestimissä käsittelevässä tutkimuksessa todetaan, että suomalainen journalismi korostaa islamin väkivaltaisuutta ja ääri-ilmiöitä. Islamista luodaan synkkää kuvaa, joka yhdistetään rutiininomaisesti väkivaltaan ja terrorismiin. Saman ovat kokeneet myös monet Suomen muslimeista.

Medialla on merkittävä rooli ihmisten turvallisuuden tunteen luomisessa ja järkyttämisessä. Se on stereotypioiden ja kansainvälisten kauhukuvien tuottamisen ytimessä. Kuvat terrorismitekojen uhreista ja tekijöistä jäävät miljoonien mieleen vaikuttavan otsikoinnin johdosta.

Erityisesti uhkakuvat jäävät elämään niiden ihmisten mieleen, joiden elämään ne vaikuttavat päivittäin heidän kohdatessaan uskontoonsa liittyvää toistuvaa syrjintää, vaikkei heillä ole uutisissa välähtävien kauhistuttavien tekojen kanssa mitään tekemistä. Joku jää ilman opiskelupaikkaa, toinen ei pääse töihin. Kolmas karkoitetaan maasta kärjistettyjen käsitysten johdosta.

Useaan kertaan toistunut vääristynyt viesti muuttuu monelle todeksi. Ekaluokkalaiselle pojalleni islaminusko merkitsee tällä hetkellä porsaanliha-allergiaa. Uutisia tiiviisti seuraavalle isoäidilleni sama termi enteilee uhkaavaa väkivaltaa.

Paljon puhutun ratkaisukeskeisen dialogin rakentaminen monikulttuurisuuskysymyksen ympärille edellyttää myös median täyspainoista osallistumista. YLE olisi voinut eilen uutisoida, että suomalaiset asuvat mieluummin mielenterveyslaitoksen kuin katkaisuhoitoaseman vieressä. Tai olla teettämättä koko tutkimusta.